kun taas saapuu hetki sininen

Sunnuntai-iltana auringonlaskun aikaan lähdin käymään kotini lähellä sijaitsevalla "Instagram-laiturilla". Itsekin olin nähnyt paikan vain Instagram-kuvista, joten yllätyin aika paljon, että alue oli täynnä kameroiden takana kyykkiviä ihmisiä, takaperin käveleviä vanhuksia, koiranulkoiluttajia ja iltalenkkeilijöitä. Välillä joku kävi poseeraamassa vesilätäkön ja meren välissä, ja kamerat räpsyivät. Ihmispaljoudesta huolimatta sininen hetki oli upea.

Toinen sininen hetki oli tiistaina, kun viimeisenä työpäivänäni löysin työpisteeni laatikoston alimman laatikon takanurkasta muovipussissa olevan Fazerin sinisen suklaalevyn, jonka olin tarkoittanut työkavereilleni ensimmäisenä työpäivänäni puoli vuotta sitten. Silloin levy jäi kuitenkin avaamatta, sillä kiinalaisen uudenvuoden vuoksi töissä oli lisäkseni vain yksi henkilö. Mietin jättäväni levyn työpaikan herkkunurkkaan, mutta päätin sittenkin tuoda kotiin.

Kolmas sininen hetki tuli vastaan ensimmäisenä vapaapäivänäni keskiviikkona, kun lähdin kiipeämään läheiselle Mount Davisille. (Yritimme samalle mäelle jo aiemminkin, mutta löysimmekin itsemme aivan toiselta huipulta.) Maisema merelle oli sininen, samoin vaatteeni, mieleni ei.

8.25-9.00

Kello on 8.25. Aika laittaa kuulokkeet korviin (soittolistalla podcasteja, mm. Stuff You Should Know, Julkinen sana ja BBC:n Documentaries) ja lähteä kohti toimistoa.

Hissi on yleensä katukerroksessa, josta se hyvällä tuurilla tulee suoraan kymppiin noukkimatta ensin ihmisiä ylemmistä kerroksista. 25-kerroksisessa talossamme on kaksi hissiä, joista toinen vie parillisiin ja toinen parittomiin kerroksiin.

Alakerran aulassa huikkaisen yleensä moikat ystävälliselle vartijanaiselle ja siivoajalle. Jousan. Morning.

Ulkona lähden laskettelemaan alamäkeen. Mutkan takana on kuja, jossa pyykkipaikkani vanha nainen istuu usein ulkona. Hymy ja nyökkäys. Nurkassa on paikallinen teehuone, joka on täynnä aamupalakseen nuudelikeittoa syöviä hongkongilaisia.

Tutuilla kaduilla tiedän, mistä suunnasta autot tulevat, joten tien ylittäminen on helppoa.

Vaikka olen kuuden viikon aikana onnistunut hiomaan työmatkani lähes ylämäettömäksi, muutama loiva nousu matkalle kuitenkin osuu. Tässä niistä ensimmäinen, jonka jälkeen edessä oleva Pokfulam Road pitää ylittää mielellään mahdollisimman pian ja ylhäältä, ettei vain joudu kiertämään alhaalla olevien liikennevalojen kautta.

Lyhyellä kadunpätkällä on rauhallista, ja halusta ja hikisyydestä riippuen voi vaikka kiriä kiinni teiden ylityksiin mahdollisesti tuhraantuneet sekunnit. Centralin pilvenpiirtäjät näkyvät jo edessä.

Western Streetin ylittämisen jälkeen alkaa työmatkan markkinaosuus, kun Centre Streetin kauppiaiden päivä on jo kovassa vauhdissa. Mummot, papat ja kotiapulaiset jonottavat liha- ja vihanneskojuille, toisella puolella rakennetaan kai taloa. Tässä näin viime viikolla yhtenä aamuna kuolleen kissan, josta osittaisesta pyyhekääreestä huolimatta näkyivät ulkona roikkuvat suolet ja muut kivat. (Kuvakin löytyy, mutta ehkä jätän kuitenkin jakamatta.) Vielä vilkaus katutaidegalleriaan ja oikopolulle. 

Talojen välissä kulkeva pieni kävelykuja on ehkä työmatkani mukavin osuus. Hiljaista ja varjoisaa. Puolessa välissä on sairaalan vastaanotto, joka noin puoli tuntia ennen avaamista on jo täynnä ihmisiä.

Jos yöllä on satanut paljon, saattaa oikopolun käyttäminen tyssätä tosin heti alkuunsa, sillä portin jälkeinen osuus tulvii helposti. Tällä hetkellä kohdassa on lastauslavoista, kivistä ja irtolaudoista koottu viritelmä, jota kävellen kengät pysyvät kuivina, vaikka vettä olisikin muutama kymmenen senttiä.

Takaisin ihmisvilinään ja alamäkeä Queen's Road Westille, josta kohta kääntyykin oikealle Hollywood Road ja työmatkan suurin ylämäki.

Ylämäki ei kuitenkaan kauheasti ärsytä, koska Hollywood Road on kiva ja käveltyäni sen päästä päähän olen melkein perillä. Gallerioita, kahviloita, kiinni olevia länkkäriravintoloita. Ylämäessä hidastaa lasten leikkipaikka, jonka edessä on aina kuhinaa.

Tässä vaiheessa kaivan yleensä paperipyyhkeen laukustani ja painelen suurimmat hikivirrat pois kasvoilta ja niskasta.

Man Mon temppelin edessä moni pysähtyy hetkeksi jonkinlaisiin pyhiin menoihin. Minä jatkan samaa tahtia kahvilalle, jossa on aamuisin aina paljon ihmisiä. Näyttää kivalta, joskus vielä menen sinne.

Oikealle jää viileä PMQ ja Sohon lukuisia kahviloita ja baareja. Vasemmalla Noho. (Meni jotenkin kauan tajuta, että aivan, etelä on ylämäkeen ja pohjoinen alamäkeen Hollywood Roadista.) 

Alitan Mid-Levelsin rullaportaat ja ohitan Paisano'sin, jossa on muutaman kerran tullut syötyä pitsapala LKF-illan jälkeen. Pukumiehet ja kotelomekkonaiset hyppäävät takseihin, minä jatkan kävelyä ja hikoilua. Vielä lisää gallerioita ja reitin viimeinen 7 eleven (myslipatukka tai suklaata, kenties). Viimeiset ärsyttävät liikennevalot (ja reitin ensimmäiset, joissa oikeasti jään joskus odottamaan) ja loppu on pelkkää alamäkeä.

Ohi Fly-klubin, jonne ei ole sisäänpääsymaksua tai pukukoodia (vinkki).

Edessä näkyy ihanan vihreä puisto, mutta kaarran kaasulampuille, jotka ovat ilmeisesti jonkinlainen turistinähtävyys. Kello on kuitenkin jo liikaa, joten en viitsi pysähtyä lukemaan kylttiä.

Rappuset alas, muutama kymmenen metriä ja ylös ihanan ilmastoituun hissiaulaan.

Jousan. Morning. Huomenta.

(Ja sitten toimiston naistenhuoneeseen kuivaamaan selkä ja rintamus puhallinkuivaimella.)

un deux trois quatre cinq

Hongkongin kuumankosteassa heinäkuussa on mukava palata kuukauden takaisin tunnelmiin Malesiaan, jossa oli kuivaa, kuumaa, aurinkoista eikä oikein mitään tekemistä.

Malesiaan menimme, koska sinne oli halvimmat lennot (ainakin jos ostaa liput viikkoa ennen lähtöpäivää).

Tutut sanoivat, että Kota Kinabalu on hiljainen kaupunki, jonka edustalla on kauniita saaria, kaupungissa herkullisia ruokatoreja ja kaikkialla joukoittain kiinalaisturisteja.

Me löysimme ne saaret, ruokatorit ja kiinalaisturistikin. Emmekä sitten paljon muuta (tai kai tässä voisi sanoa jotain hienoa sisäisestä rauhasta tai tyyneydestä, mutta kuka sellaisia enää muista kuukauden jälkeen).

Aamuisin nukuimme pitkään ja söimme aamiaista ainakin kahdesti gekkojen vilistystä katsellen. Välipalaksi ostimme joka toiselta vastaan tulevalta kiskalta Kinder Country -suklaapatukoita ja pähkinöitä. Joimme maailman parasta avokadojuomaa emmekä ollenkaan alkoholia.

Päivisin istuimme terasseilla ja luimme kirjoja. Korttia pelasimme niin kauan, kunnes opimme numerot yhdestä kymmeneen ranskaksi ja suomeksi. Kuuntelimme, kun paikalliset selostivat innoissaan jalkapallosta eurooppalaisille.

Kahdeksi yöksi menimme hot spring resorttiin keskelle sademetsää. Siellä lilluimme pimeän kuumista lähteistä tulevassa vedessä sademetsän keskellä ja katsoimme, kun pimeässä loistavat kärpäset lensivät yläpuolella. Kaupungissa käytimme yhden illan kävelemällä rantaa pitkin niin pitkään, että jalat väsyivät.

Jos menette Malesiaan, niin muistakaa juoda paljon avokadojuomaa.

hei herra maahantulovirkailija

Pari viikkoa sitten Hongkongin rajatarkastuksessa passintarkastaja tuijotteli ensin passiani hetken, katsoi minua, katsoi taas passia ja kysyi sitten: "Is this your picture?".

Kyllä, herra maahantulovirkailija, passissa on minun kuvani, joka on otettu alle kahdeksan kuukautta sitten. Kuusi kuukautta sitten tulin Hongkongiin, ja näkemäsi ero on se, mitä Hongkong on minulle tehnyt. 

Myönnän kyllä, että hiuspehkoni on nyt ehkä kaksi kertaa suurempi kuin joulukuussa pipon alta paljastunut kampaus antaisi olettaa. Kaikkien hiuksia kun ei ole tehty kiiltämään sileänä kosteassa ilmastossa (tai pysymään kuohkeina pipon alla).

Naamanikin saattaa näyttää erilaiselta, sillä kuka nyt meikkiä viitsisi käyttää, kun se kuitenkin valuisi hikoillessa heti pois. 

Kaiken lisäksi aurinko on tehnyt tepposensa värjäämällä silmäkulmiini tummat läikät ja nenän alle viikset. Ja ei, minustakaan ei ole reilua, että joillekin pisamat keskittyvät söpösti poskipäille ja nenään, toisille viiksiksi.

Niin ja passikuvassahan ei saa hymyillä, mutta nyt sattuu hymyilyttämään.

Sisälläkin on saattanut muuttua jokin, mutta silti, herra maahantulovirkailija, minä se olen edelleen.

kuumankosteaaan minä tunsin hongkongin

I'm singing in the rain, just singing in the rain, what a glorious feeling, I'm happy again

Here comes the rain again, falling on my head like a memory

Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom

Ja niin edelleen.

Nyt sitä nimittäin tulee: vettä, pisaroita, vodaa.

Helteisen ja aurinkoisen kesäkuun viimeisinä päivinä esimieheni alkoi kertoa juttuja kuumankosteasta heinäkuusta, jolloin sataa yli puolet kuukaudesta, trooppiset myrskyt jylläävät ja sateenvarjo on lelu.

Kuukaudesta, jolloin satoja ihmisiä saatetaan jättää yöksi metroasemalle, sillä ulkona myllää taifuuni, ja jolloin kuhisevasta miljoonacitysta voi tulla autio aavekaupunki. Ajasta, jolloin jopa ratikoiden yläkerroksen ikkunat suljetaan.

Nyt mennään jo yli puolen kuun, ja tänään se sitten kai alkoi. Aurinkoisen ja kuuman alkukuun jälkeen sääennuste näyttää seuraaville seitsemälle päivälle pelkkää sadetta (lämpötilat pysyvät kuitenkin kolmenkympin hujakoilla, joten lämmöstä ei edelleenkään tingitä). Heavy rain, swells, squally thunderstorms, showers. 

Filippiineillä jo ikävää tuhoa tehnyt Rammasun-taifuuni näyttää tosin suuntaavan Hongkongin sijasta Hainaniin ja Vietnamin pohjoisosiin, joten tänne on ainakin tällä kertaa luvassa vain kovaa tuulta ja sateita.

Tai vain ja vain, sillä pukeuduin tänään valkoiseen paitaan ja unohdin vielä alustopin.
Ootko kulkenut sä sadepilven alla, veden virratessa pitkin vaatteitas?

(Viimeinen kappale on vitsi. En todellakaan halua vähätellä myrskyn tuhoja Filippiineillä ja oletettavia tulevia vaikutuksia Kiinassa ja Vietnamissa. Niistä voi lukea lisää esimerkiksi täältä ja täältä.)

etsiminen on verraton keino löytää

Kun melkein kuusi kuukautta sitten laskeuduin Hongkongiin, en tiennyt kaupungista käytännössä mitään.

En ollut koskaan käynyt täällä tai lähelläkään, tuttuja tai edes tutuntuttuja ei kaupungissa ollut eikä edes puhelimen netti alkuun toiminut. (Netin tärkeydestä kertoo vaikkapa se, että kun maanantai-iltana akkuni loppui, päädyin google mapsin ja whatsappin puutteessa kävelemään edestakaisin niiden kohteiden välillä, joista toisessa oli ystäväni ja toisessa hänen viimeisten tietojeni mukaan olin minä sekä kyselemään suuntaa muilta ihmisiltä. Tämä siis alueella, jossa olen ollut kymmeniä kertoja ja jonka koen tuntevani ihan hyvin.)

Näiden kuukausien aikana kaupunki on käynyt tutummaksi. Olen asunut sekä Kowloonissa että Hongkongin saaren länsiosissa. Olen shoppaillut saaren koillisosissa, vaeltanut uusien territorioiden luonnonpuistoissa ja loikoillut rannalla Hongkongin etelärannikolla. Olen yrittänyt tehdä ja nähdä paljon, koittaa uutta ja palata uudestaan ainoastaan kaikkein kiinnostavimpiin paikkoihin.

Silti on vieläkin hengästyttävän paljon alueita, joissa en ole koskaan käynyt.

Parina viime viikonloppuna olemmekin ottaneet suunnaksi kaupunginosia, jotka eivät normaalisti osu matkanvarrelle, mutta joissa saattaisi olla jotain kiinnostavaa.

Ainahan niissä on.

Tsim Sha Tsuista itään sijaitsevasta Hung Homista löysimme esimerkiksi itäpasilamaisen kaupunkirakenteen, jonka keskellä pönötti laivan muotoinen kauppakeskus täynnä mannerkiinalaisia.

Oli myös kiva rantakatu, jolla ei saa kylttien mukaan tehdä paljon mitään (mistä paikalliset tosin vähän välittävät). Ja hulluja avomeriuimareita.

Oli lautta North Pointiin ja kuolleita kaloja myyntialtaissa.

Vielä idempään (vanhan lentokentän toiselle puolelle) Kwung Tongiin meidät vei metsästysaiheinen valokuvanäyttely, joka oli pystytetty epäloogisimpaan paikkaan keskelle suurta teollisuusaluetta (sellaista, jossa Euroopassa järjestettäisiin viileimpiä juhlia ja festareita). Näyttelyn katsastamisen jälkeen ystävällinen hissinkorjaaja päästi meidän vielä rakennuksen kattoterassille, jossa oli antennien ja rojun lisäksi outo patsaspuutarha. (Kattoterassin olemassaolo kannattaa muuten aina varmistaa, monesti huikeita paikkoja).

Rannasta löytyi jälleen puistoalue, jonka keskeneräisyydenkin seasta löytyi taidetta, ympäristöteemainen leikkipuisto, valkoisessa mekossa poseeraava tyttö ja tutisevia puuharakennelmia.

Kowloon Bayn oranssin Megabox-kauppakeskuksen Aeonissa arvioimme ruokatestereitä ja Ikeassa söimme lihapullahampurilaisia ja kasvispitsaa.

Uusissa paikoissa on se hyvä puoli, että vaikkei tekisi paljon mitään, niin silti tuntee tehneensä. Ulkomaillakin voi ilman huonoa omaatuntoa istua kahvilassa ja katsella ihmisiä tai kävellä kaduilla ja syödä kiskalta ostettuja sipsejä, sillä niinhän sen kaupungin juuri näkee.

Sipsejä haluaisin syödä myös seuraavissa paikoissa tai tilanteissa:

• Aberdeenin kelluvassa Jumbo-ravintolakompleksissa (jossa voisin tosin syödä ehkä ihan oikeaa ruokaa) 
• Chai Wanin gallerioissa ja taiteilijastudioissa
• Clearwater Bayn luonnonpuistossa sen oletetusti kirkkaiden vesien äärellä
• Kam Shanissa apinoiden kanssa vaeltaessa (tosin siellä ei taida uskaltaa rapistella sipsipussia)
• Kowloonin yli avautuvaa maisemaa Lion Rockilta katsellessa

jonossa

Usein sanotaan, että suomalaiset ovat hyviä jonottamaan. Olen siinä mielessä samaa mieltä, että eiväthän suomalaiset juuri ohittele tai kiilaile, mutta yritäpä päästä pyörällä ohi bussipysäkistä, jossa odottajat seisoskelevat siellä täällä ja pyörätiellä eivätkä ainakaan kahta metriä lähempänä toisiaan.

Hongkongissa tällaiseen vapauteen ei monesti ole tilaa. Ihmisiä on paljon, jonoja on paljon, omaa tilaa vähän. Etenkään jonossa, jossa ei tosiaankaan jätetä mitään ihmisen kokoista väliä edellä seisovaan.

Aihe tuli mieleen taas viime sunnuntaina, kun poistuimme uimahallista. Itse olimme päässeet sisään sen enempää jonottamatta, mutta ulos tullessamme näimme aulan sivussa jonon, josta päästettiin ihmisiä varsinaisille porteille sitä mukaan kuin ihmisiä poistui altaalta. Jono oli lyhyt ja mahtui kokonaan sisälle, mutta ulos asetetuilla aidoilla oli varauduttu suurempaankin uimariryntäykseen.

Muuallakin jonottaminen on tehty selkeäksi. Bussipysäkeillä katuun on yleensä merkitty keltaisella viivalla jonotusalueet kunkin bussin odottajille. Jono kulkee autotien reunaa, eikä täten tuki koko katua ohikulkijoilta.

Metrossa odotellaan kauniisti kahdessa jonossa avautuvan oven kummallakin puolella, kun ulos tulevat poistuvat keskeltä.

Lounasaikaan pankkikeskus Centralissa jonot venyvät helposti, eikä ainakaan puolen tunnin ruokatauolla pitkälle pötkitä. Aina kiireisiä bisnesihmisiä miellyttääkseen osa lounaspaikoista onkin kehittänyt jonottamista uudelle tasolle esimerkiksi palkkaamalla lisähenkilön laskemaan ja pakkaamaan ostokset jo jonossa, jolloin kassalle annetaan vain hintakuitti eikä siis tuotteita piipattavaksi ja pakattavaksi. Maksu hoituu vikkelimmin tietenkin Octopus-kortilla.

Canton Roadin merkkiliikkeiden edessä jonotetaan kauppoihin

Ravintoloihin odottaminen on monesti tuolileikkiä, kun jonotusnumeron saamisen jälkeenkin ollaan mielellään vielä järjestyksessä ja siistissä jonossa muita kulkijoita mahdollisimman vähän häiriten. Usein ravintoloiden eteen on tuotu tuoleja, joilla siirrytään aina eteenpäin sitä mukaa kun edellä jonottavat pääsevät sisään.

Pikaruokapaikoissa jonotetaan ensin kassalle tilaamaan, josta siirrytään toiseen jonoon odottamaan tarjottimen saamista.

Välillä kaduilla näkee siistejä ja tiiviitä jonoja, jotka eivät vaikuta johtavan mihinkään. Ne ovat niin sanottuja harjoitusjonoja, joihin etuilijat ja muut jonoissa törttöilijät määrätään oppimaan jaloja jonotustapoja. Tai sitten jonot ovat yläkerroksen ravintolaan, jonka pienuuden vuoksi jono pitää muodostaa hissiaulan ulkopuolelle. Päätä itse.

Joskus täällä kyllä ihan totta jonotetaan järjettömistä syistä. Esimerkiksi ottamaan minuutiksi selfieitä paperimassasta tehtyjen pandojen kanssa.

Viimeistään siitä tietää, että jotain täällä tehdään jonottamisen suhteen oikein, koska jonossa seisominen, istuminen tai nojailu harvoin on kauhean ikävää.

Paitsi jos on yksin, puhelimesta akku loppu eikä kirjaa mukana.

huh hellettä

Noin viisi kuukautta sitten naputtelin vilttikasan alla sormet jäässä tekstiä kylmän ilman varoituksesta, joka tuolloin oli muutaman päivän ollut voimassa. Palelsi, pyyhe oli aina kylmän kostea ja mikään määrä vaatteita ei ollut tarpeeksi, kun kylmyys oli niissä kuuluisissa luissa ja ytimissä.

Nyt, kun hiki valuu pelkästä ulkona seisomisesta ja puhelimen näyttö huurustuu ilmastoidusta tilasta ulos astuessa, nuo helmikuiset ajat, ja etenkin säät, tuntuvat aika kaukaisilta. Ja onhan niistä aikaa, eikä tässä ole mitään yllättävää. Vuodenajat vaihtuvat, maapallo pyörii ja niin edelleen.

(Nyt paleltaa ainoastaan toimistossa.)

Ilahduttavaa tässä kaikessa hikisyydessä on se, miten Hongkong taas huolehtii asukkaistaan. Kuten talvella varoiteltiin kylmyydestä, on viime viikkoina ollut usein voimassa erittäin kuuman ilman varoitus.

"Ulkona työskennellessä tai muuten oleskellessa tulee juoda paljon vettä ja välttää liikaa rasitusta. Jos olo on huono, hakeudu varjoon tai viileämpään paikkaan lepäämään niin pian kuin mahdollista."

"Uimareiden tulisi käyttää aurinkovoidetta, joka on suojakertoimeltaan vähintään 15, ja levittää sitä säännöllisesti."

Söpöä.

Lähes päivittäin annetaan myös ukkosmyrskyvaroitus, sillä kuumalla ja kostealla jyrisee kai aina jossain päin.

Muutama viikko sitten julistettiin myös kesän ensimmäinen taifuunivaroitus. Tuolloin taifuunin keskus oli satojen kilometrien päässä Hongkongista, eikä täällä myrskynnyt, mutta vähän toivon, että vielä täällä ollessani kokisin taifuunin (ja etten olisi siihen aikaan yksin kotona).

Ja on niitä muitakin: keltainen, punainen ja musta sadevaroitus, monsuunituulivaroitus, maastopalovaroitus, tulvavaroitus pohjoisille uusille territorioille, maanvyörymävaroitus, tsunamivaroitus, pakkasvaroitus.

Voimassa olevia varoituksia kyttään Hongkongin observatorion applikaatiosta, jossa annettujen varoitusten, lämpötilan ja kosteusprosentin lisäksi kerrotaan myös UV-säteilyn voimakkuus. Erittäin koukuttavaa.

Säävaroitusten lisäksi seuraan nykyään myös ilman saastetasoja, tai siis tarkemmin sanottuna ilmansaasteiden vaikutusta terveyteen. Numeroita on 1–10 (ja 10+), värejä viisi (vihreä = low, oranssi = moderate, punainen = high, ruskea = very high ja musta = serious). Yleensä arvot ovat vihreää ja keltaista, kolmosesta vitoseen. Yhtenä sunnuntaina saastetaso oli 10+ (eli huonoin), ja sen kyllä huomasi. Hengittäminen oli hankalaa, ääni käheni ja silmiin sattui. Monet kertoivat, että yskä jatkui päiviä sunnuntain jälkeenkin. Tällä hetkellä tasot vaihtelevat viidestä kahdeksaan, värit oranssista punaisen kautta ruskeaan, vaikutukset siis kohtuullisista (moderate) erittäin korkeisiin (very high).

Hyvä täällä on hulluhelteistä ja saasteesta huolimatta kuitenkin olla.

Hongkongissa oleville vielä applikaatiovinkit:
My Observatory
HK AQHI