keskiviikko 29. lokakuuta 2014

kuusi syytä, miksi sunnuntai kannattaa viettää kiipeämällä vesiputousta ylös


1. Kun on ensin herännyt vähän liian aikaisin, nuokkunut yhteensä tunnin metrossa ja bussissa sekä odotellut että vaellusseuralaiset saavat vessakäynnit hoidettua, aurinkorasvat levitettyä ja hyttysmyrkyt suihkutettua sekä ärtynyt vähän, unohtuvat kaikki edellämainitut ja muutkin murheet, kun yhtäkkiä on puron ääressä, luonnon keskellä ja hiljaisuudessa.


2.  Suuren vesiputouksen alla tietää, että tuonne ylös on päästävä ja tietää myös, että kyllä sinne pääsee. Ja että sinne ihan oikeasti haluaa päästä.


3. Kun sitten on kiivennyt ensimmäisen putouksen huipulle, voi pulahtaa kirkkaaseen lammikkoon. Voi kiivetä aurinkoiselle kalliolle bikineissä ja joogata vähän sekä valaa uskoa vaellusseuralaiseen, joka on aiemmin uinut vain uima-altaissa (ja käskeä pojat pitämään huolta, että aloitteleva uimari ei jää yksin huitomaan keskelle lampea).


4. Kun on kokeillut erilaisia reittejä ja lopulta valitsee vesiputouksen vierellä kulkevan merkityn reitin kiveltä toiselle hyppimisen sijaan, ei silti tunne itseäään yhtään luuseriksi, koska onhan sekin nyt aika paljon parempi kuin vaikkapa sohvalla makaaminen aurinkoisena sunnuntaina.


5. Saa tuntea sen lapsenomaisen riemun, kun heittää repun kalliolle, potkaisee sandaalit jalasta ja hyppää jälleen yhteen lammikkoon. Tämän takia kannattaa välillä jatkaa vaellusta bikineissä ja varvassandaaleissa, raapamista ja naarmuista huolimatta.


6. Huipulle päästyä voi jutella, mikä osuus oli paras, milloin vähän jännitti ja missä kohtaa olisi voinut mennä jyrkemmästäkin kohtaa. Tämä on se sama mahtava fiilis kuin Iltarasteilta palatessa, kun automatkalla kotiin käytiin läpi omia ja muiden reittivalintoja ja mokia.

Nämä havainnot ovat Wang Chungin virran varrelta, jossa vietimme aurinkoisen sunnuntain pari viikkoa sitten. Reitti oli merkitty nauhoilla ja osoittautui porukallemme sopivan haastavaksi. Ihan aloitteilijoille vesiputouskiipeily ei kuitenkaan ehkä sovi, sillä polkua ei aina ole. Lenkkareiden tai vastaavien lisäksi mukaan kannattaa pakata myös uikkarit, sillä pulahdukset viileään veteen kruunaavat reissun. Aurinkoisena sunnuntaina kohtasimme matkalla muutaman muun vaellusporukan, jotka katselivat kateellisena uintitouhujamme. Muuten saimme valita ja vertailla reittejä rauhassa.

Virran alkuun pääsee helpoiten Tai Pon metroasemalta sunnuntaisin lähtevällä bussilla numero 275R, muina päivinä bussi jättää vähän kauemmaksi. Tarkempi kuvaus reitistä löytyy täältä.

maanantai 27. lokakuuta 2014

pahvisia unelmia



Pahvisia unelmia.

Näin oli otsikoitu South China Morning Postin, paikallisen englanninkielisen sanomalehden, lauantaina julkaistu artikkeli ikääntyneistä hongkongilaisista, yleensä naisista, jotka vuokransa, ruokansa ja liikennelippunsa maksaakseen joutuvat keräämään jätteitä, kuten pahvia, paperia ja muovia, ja myymään niitä eteenpäin kierrättäjille.

Hongkong on päällisin puolin rikkaalta näyttävä kaupunki, jonka tuloerot ovat maailman suurimpien joukossa ja vuokrataso yksi korkeimmista.

Hongkong on sellainen kaupunki, jossa 79-vuotias Dai Mun aloittaa "työpäivänsä" aamuviideltä hakemalla kasan pahveja asuntonsa lähellä sijaitsevasta kioskista. Seuraavaksi kumarassa kävelevä nainen noukkii pahvilaatikot McDonaldsista ennen kuin ottaa bussin Hung Homiin. Siellä hän kerää sanomalehtiä kulkuvälineestä toiseen vaihtavilta työmatkalaisilta. Kiitos, rouva ja leveä hymy.

Kerätyt pahvit, lehdet ja satunnaiset pullot ja tölkit kulkevat metallisissa kärryissä. (Niissä sellaisissa, joita meinaa päivittäin saada jaloilleen Hongkongin kaduilla ja joiden perässä toisaalta on hyvä kulkea ihmismassoissa.) Muutaman kerran viikossa Dai Mun sitten myy keräämänsä jätteet kierrätykseen. Kilosta pahvia, paperia tai alumiinia saa 70 senttiä, mikä eurosenteissä vastaa noin 7 senttiä.

Päivän lopuksi käteen jää 40–60 dollaria (noin 4–6 euroa).

Kuulostaa rankalta, mutta Dai Mun sanoo olevansa onnellinen.

"Totta kai olen onnellinen - kaikki kohtelevat minua todella hyvin. He tuovat minulle vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä kotoa, joskus ihmiset tuovat minulle myös keksejä ja hedelmiä."

Nainen voisi saada kaupungilta enemmän tukea, mutta kieltäytyy sitä hakemasta. "En halua pyytää mitään hallitukselta, haluan elättää itseni niin kauan kuin pystyn."

Toisaalta, kun toimittaja kysyy naisen mielipidettä ehdotettuun 3 000 dollarin (noin 300 euroa) minimieläkkeeseen, ei Dai Mun enää vastustelekaan. Ilmeisesti kyse on ylpeydestä. Jos etu kuuluisi kaikille, ei sen saaminen tuntuisi niin nololta.

Hongkongissa on niin sanottu kattava sosiaaliturvaohjelma, johon Dai Munkin voisi hakea. Kuitenkin hän mieluummin on yksi yli 100 000 hongkongilaisesta vanhuksesta, jotka täyttäisivät ohjelman vaatimukset, mutta eivät tukea ano. Hongkongin yliopiston tutkijoiden mukaan lukua selittävät monimutkainen hakuprosessi sekä sosiaalinen sigma. Yritteliäässä Hongkongissa ei ole totuttu turvautumaan valtion tukeen, eikä sitä monesti ole ollut saatavillakaan.

79-vuotiaanakin Dai Mun ja monet muut keräävät mieluummin jätteitä kuin kävelevät sosiaalitoimiston luukulle.

Näitä naisia näkee kaikkialla.

Kerran katselin, kun vanha nainen kasteli avatut pahvilaatikot ennen niiden taittelua tiiviisiin paketteihin ja sai täten kai muutaman gramman lisää painoa pahvikuormaan. Muutama päivä sitten pahvinkerääjän pakkaukset olivat levinneet ruokakaupan rappusiin. Ensin ärsytti vähän, kun ohi ei meinannut mahtua kulkemaan. Sitten huomasin kerääjän olevan pieni, vanha ja selkä kumarassa kulkeva nainen. Nolotti.

Jos Dai Mun saavuttaa naisten keskimääräisen oletetun eliniän, on hänellä edessään vielä seitsemän vuotta pahvinkärräystä ja lehtienkeräystä. Jos Hongkongiin saadaan minimieläke, aikoo hän kerätä enää kotiansa lähimmän kioskin pahvit.

Ehkä Hongkongiin saadaan myös demokratia, halvemmat vuokrat ja päiväkodit, joissa leikitään.

Tällä hetkellä Dai Munin ja muiden pienituloisten tulevaisuus näyttää kuitenkin vähän huololta. Pari päivää sitten Hongkongin hallintojohtaja CY Leung nimittäin vastusti yhtäläistä äänioikeutta ja demokratiaa vetoamalla siihen, että näiden toteutuessa köyhät ihmiset dominoisivat vaaleja. Ja se olisi hänen mukaansa huono juttu se.

Ylpeä ja kumara. Sekin voisi olla artikkelin nimi.

Lue englanninkielinen juttu ja katso video SCMP:n nettisivuilta.

torstai 23. lokakuuta 2014

raitis ja raikas


Yhtenä päivänä päätäni särki. Se oli sellainen pieni jomotus, joka on seurausta huonosti nukutuista öistä, liian painavasta laukusta ja liian monista tunneista näyttöä tuijottaen.

Sellainen, joka helpottaisi avaamalla ikkunan ja hengittämällä muutaman kerran syvään. Heiluttelemalla käsiä, venyttelemällä ja sheikkaamalla. Viimeistään kävelylenkillä (ilman rintsikoita) raittiissa ilmassa.

Niin, raittiissa ilmassa. Sitä on ikävä.

(Ja sitten toisaalta taas ei kyllä ole ikävä pitkiä housuja, sukkia, pipoja ja hanskoja. Vähän ikävä ruskaa, neuleita ja huiveja. Ikävä ensilunta, ei ikävä loskaa.)

Ilmanlaatumittarin pysytellessä punaisena ja lämpötilan 30 hikisemmällä puolella, etsin raikkautta ilmastointilaitteesta, puiston sadettimista, suihkusta ja kosmetiikkayrityksessä työskentelevän kämppiksen lähdevesisuihkeesta. Sitten satoi vettä ja tuli viileämpi. Puin päälle pitkähihaisen. Johan raikastuivat ilma ja mielikin.

Ei pohjoiseen tottunut pää kai toimi jatkuvassa auringossa ja helteessä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

kiinalainen mandariini on satsuma


Makea passionhedelmä, lohdullinen banaani, terveellinen omena – kaikki ovat ihania, mutta jos minun pitäisi valita suosikkihedelmäni, valitsisin satsuman.

Satsuma on se keltainen herkkusitrus, jota löytää kaupoista vain muutaman kuukauden vuodessa ennen kuin sen dominoiva serkku, klementiini, täyttää hevi-osastot verkkopusseissaan. Satsumassa on ihanan ohut kuori, sisällä ei ole koskaan siemeniä eikä kirpakka hedelmä milloinkaan petä olemalla kuiva.

Ja nyt niitä saa myös Hongkongista! Muutama päivä sitten opin nimittäin, että satsuma tunnetaan täällä nimellä kiinalainen mandariini ja on kuoreltaan enemmän vihreä kuin keltainen. Maku on kuitenkin sama: raikas, pirskahteleva ja iloinen.

Ystävällinen hedelmä, sellainen satsuma on.

terveisin Laura, joka naputtaa näppäimistöä kynnenaluiset keltaisina ja sormenpäät sitruksentuoksuisina

perjantai 17. lokakuuta 2014

haaremihousuissa hongkongissa

Pystyn päivittäin kävelemään sen enempää huomiota kiinnittämättä tai huokailematta ohi hävyttömän lyhyisiin minihameisiin pukeutuneiden nuorten naisten, 30 asteen helteessä toppatakkiin verhoutuneiden miesten ja kaikkia mahdollisia kuvioita yhdistelevien mannerkiinalaisten. Perinteiset intialaiset asut, muslimien kaavut, pyjamahousut – antaa mennä ohi vaan.

Yksi tyyli kuitenkin kääntää pääni.

kuva manipuloitu, turistikuva: travelfashiongirl.com
Kyseessä ovat Kaakkois-Aasian rannoilta Hongkongin vilkkaille kaduille saapuneet reppureissaajat. Nuo ruskettuneet ihmisolennot, jotka lompsivat Hongkongin kaduilla varvassandaaleissa päällään kepeä mekko, värikäs toppi, haaremihousut tai revityt farkkushortsit. Miehillä on partaa ja naisten auringossa vaalenneet hiukset hulmuavat vapaina. Käsissä on kasa pienten lasten myymiä punoksia, nilkassa rento koru ja otsalla aurinkolasit.

Tavaroitaan he kantavat rinkassa, minkä lisäksi mukana on muutama kangaskassi tai värikäs hippilaukku. Olalla kamera, kädessä perinteinen kartta eikä älypuhelinta missään.

Jos reissumiesten ja -naisten kanssa uskaltautuu juttusille, kuulee ensimmäisen minuutin aikana varmasti maininnan siitä, miten Hongkongissa on niin kallista. "Maksan täällä hostelliyöstä 20 euroa, Koh Taolla samalla hinnalla sai oman mökin rannalta, tuoreista hedelmistä koostuvan aamiaisen ja skootterin päiväksi. Ja norsun." "Nuudeliateria neljä euroa? Borneolla maksoin koko päivän aterioista kaksi euroa, ja ruoka oli ihan mahtavaa."

Ja ihan tottahan se on (norsujuttu ehkä ei). Mutta se, että Hongkong on kallis verrattuna muuhun Kaakkois-Aasiaan. Ja muutenkin erilainen. Kuukausien rantamakoilun, skootteriajelun, sukeltamisen ja muiden reppureissaajien seuran jälkeen voi olla vaikea tulla kaupunkiin, jossa suurimmalla osasta ihmisistä on jatkuva kiire, silmissä kiiltävät dollarinkuvat ja kanssaturistit ovat mannerkiinalaisia shoppailijoita. Balin rannat ja Malesian viidakot ovat kaukana Hongkongista, jossa tehokkuus on kaikki ja loma ei mitään.

Reppureissaajat viettävät Hongkongissa yleensä muutaman päivän, kunnes jatkavat puhtaammille vesille, raikkaampaan luontoon tai takaisin kotimaan arkeen. Jos he kuitenkin jäisivät tänne pidemmäksi aikaa, näkisivät he myös sen toisen puolen pilvenpiirtäjien ja dollarien takaa. Oppisivat tuntemaan ne paikat, joihin paeta suurkaupunkia, ihmisvilinää ja kiirettä. Löytäisivät maistuvimmat ja edullisimmat katuruokakojut ja puhtaimmat rannat. Tietäisivät, missä tapaa rennoimmat ihmiset ja näkee vihreimmät kattoterassit.

Jos päiviä Hongkongille on kuitenkin vain pari, välttyy reppureissaajien kulttuurishokilta parhaiten tulemalla Hongkongiin ennen kuukausien reissausta Kaakkois-Aasiassa. Kaupungista voi hankkia kaiken, mikä pakatessa unohtui, totuttautua aasialaiseen elämään mukavan länsimaisessa ympäristössä ja syödä tuttuja ruokia.

Ja Hongkongin jälkeen kaikki muut kohteet tuntuvat puoli-ilmaisilta.

torstai 16. lokakuuta 2014

ruokatunnustus

Tänään tein ruokaa!

Normaalisti pastan keittäminen ei ehkä olisi mikään lesoamisen arvoinen asia, mutta omassa Hongkong-elämässäni tämä on aika poikkeavaa. Milloinkaan en nimitäin ole syönyt niin paljon ulkona kuin viimeisten kahdeksan kuukauden aikana. Ennen kuin tuomitsette, antakaas kun puolustaudun.

syy 1: historia

En ole koskaan ollut innokas kokkaaja, vaan niin kauan kuin muistan vetäissyt lounaan napaan opiskelijaruokalassa tai työpaikan ravintolassa. Leipominen on mun juttu.


syy 2: keittiö

Ennen Hongkongiin muuttoa asuin ihanassa asunnossa Karhupuistossa, jossa oli hiljattain remontoitu valkoinen keittiö ja siellä oma pieni ikkuna. Nyt keittiömme näyttää tältä. Mikään näkyvä ei ole minun, mutta kaikkea voin käyttää. Yhtä keittolevyä, kannetonta kattilaa ja raapiutunutta paistinpannua. En valita, hyvä keittiö se on, mutta ei varsinaisesti kutsu kokkaamaan, ainakin jos suhtautuu koko hommaan jo valmiiksi epäilevästi.


syy 3: hinnat

Ravintolat, ja "ravintolat" (eli niin sanotut reikä seinässä -paikat ja katuruokakojut) ovat Hongkongissa hurjasti halvempia kuin Suomessa. Muutamalla eurolla saa currya tai pad thaita. Kiinalainen on vielä halvempaa, parikin euroa riittää saamaan vatsan täyteen. Sushiannos noin vitosella. Kahdeksi päiväksi riittävä salaattiannos alle 7 eurolla. Isoja patonkeja 4 eurolla. Mäkkäriateria kahdella.


syy 4: ruokakaupat

Missä persilja? Miten juusto voi olla näin kallista? Missä kerma? Ei soijaa? Normaalit hongkongilaiset ruokakaupat on tietenkin tehty hongkongilaiseen makuun ja valikoimaan, ja outojen vihannesten, tahnojen ja kastikkeiden keskellä tällä Suomi-tytöllä menee sormi joskus suuhun. Kiinalaisen keittiön kokkauksen salat voisi toki oppia, mutta koska samantyyppistä ruokaa saa mistä tahansa parilla eurolla valmiiksi tehtynä, haluisin itse kokatessani tehdä jotain tuttua ja vaikeammin saatavaa. Silloin tulevat normaalien ruokakauppojen hyllyt helposti vastaan, kun maitotuotteita, tuttuja vihanneksia tai tomaattimurskaa ei niin vain löydäkään. Länkkärikaupoista saa kyllä mitä tahansa Euroopasta ja Yhdysvalloista tuotua, mutta silloin kassalle saa kantaa enemmän kuin muutaman kolikon.


syy 4: seuraelämä

Synttäreitä, läksiäisiä, työkaveri suositteli hyvää ravintolaa, luin yhdestä kivasta. Hongkongissa syöminen on sosiaalista ja ravintolat tyypillisin ympäristö tavata ystäviä tai uusia tuttavuuksia. Koska muutkin, niin munkin on siis pakko.

syyt 5-9: Genki, New Bangkok Restaurant, Great, suosikki-intialaiset, japanilaiset currypaikat, se dumpling-paikka kulmassa...

Ei kuitenkaan huolta, äiti. Syön kotona päivittäin aamiaisen (yleensä vähintään mysliä, kiivi, teetä) ja välipaloja (hedelmiä, vihanneksia). Silloin tällöin teen lisäksi pastaa, paistettua riisiä tofulla ja vihanneksilla, munakkaita ja salaatteja.

Jotta voin hyvällä omallatunnolla taas mennä ravintolaan.

maanantai 13. lokakuuta 2014

menovinkki: jockey club creative arts centre


Etsiskeltiin lauantaina Subway-aamupalan jälkeen jotain kivaa museota, näyttelyä tai muuta, jossa voisi viettää pari tuntia ennen kuin iltapäiväksi piti palata hetkeksi töiden ja opiskeluhommien pariin.

Lyhyen haeskelun jälkeen löytyi Jockey Club Creative Arts Center. Bussi kohti Shek Kip Meitä ja Nathan Roadin barrikaadien takia poikkeusreittiä perille.


Ja mitä siellä odottikaan! Okei, ensin odotti ihmispaljous (ollaanhan sitä sentään Hongkongissa), mutta katseen ylös nostamalla selvisi, että edessä on kahdeksan kerrosta näyttelyitä, työtiloja ja muuta taiteellista. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän on kuin Kowloonin PMQ. Tai Suvilahti.

Alakerran ja kellarin kolme valokuvanäyttelyä ehtii kiertää lokakuun loppuun asti. Yhdessä esiteltiin journalistien ja ammattivalokuvaajien kännykkäkuvia, toisessa valokuvakilpailun voittajasarjoja ja kolmannessa 60-luvun kuulentoja.

Muista näyttelyistä mieleen jäi etenkin Out of a Place, joka lähestyi Hongkongia kaupunkiin tulleiden nuorten mannerkiinalaisten yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta. Myös valokuvat hylätyistä rakennuksista ja rakennelmista vetosivat, mikäköhän ihme niissäkin on. (Time Out Hong Kongin viimeisissä numerossa on muuten juttu aiheesta.)

Keskusaukion ihmispaljouksen syyksi paljastui jonkinlainen kameratarvikkeiden kirppari. Rakennuksessa järjestetään päivittäin erilaisia tapahtumia ja työpajoja, tiloista löytyy myös teatteri.

Ja kattoterassi! Sen olen Hongkongissa oppinut, että sinne pitää ainakin yrittää päästä. JCCAC:ssa katolle johtivat ihan kunnon portaat ja opasteet.


Miten JCCAC:n löytää?

Laita Google Mapsiin vaikka JCCAC, Jockey Club Arts Centre tai 30 Pak Tin Street ja seuraa ohjeita. Sham Shui Pon metroasemalta on vartin kävely, busseja tulee lähemmäksi.

Jos tulee nälkä ennen, kesken tai jälkeen kerrosten kiertelyn, kirmatkaa vaikka nurkan taakse Lok House -nimiseen ravintolaan. Kannattaa valita yksi taululle kiinaksi raapustetuista menu-vaihtoehdoista, tarjoilija tai joku asiakkaista kääntää tarvittaessa.

Nurkilla on myös vaikuttava museo, jonka nimi on vähemmän vaikuttava The Heritage of Mei Ho House. Kirjoitin paikasta täällä.

lauantai 11. lokakuuta 2014

vain elämää

vain elämää, ei sen enempää
myös päivät nää meiltä häviää
vain elämää, ei sen enempää
sun muistos koitan säilyttää

Aika tuntuu menevän ihan todella nopeasti. Päivät menevät hujauksessa, ja viikonloppuja on jatkuvasti (en valita). Lokakuu tuli ja kohta jo puoliksi meni.

Onneksi on älypuhelin ja sen kamera, joka tallentaa muistoja paremmin kuin kauneutta. Sehän se kai onkin tärkeintä.


Olen pysähtynyt katsomaan oransseja, pinkkejä ja sinisiä auringonlaskuja. Saarilta, lautalta, rannalta ja ikkunasta. /// Olen kuunnellut jazzia baarissa, autontorvikuoroa kadulla ja huutoa kaupassa.


Olen matkustanut Hongkongin ja Kowloonin välin lautalla aina kun mahdollista. Lautalla seissyt yleensä reunalla, antanut tukan tuivertaa tuulessa ja keinunut aaltojen mukana. /// Olen katsellut, kun uutta iPhonea kaupitellaan Applen virallisten myymälöiden ulkopuolella. Asiakaskuntaa ovat lähinnä kai mannerkiinalaiset, sillä iPhone 6 ei ole vielä myynnissä Kiinassa - siitäkin huolimatta, että ainakin osa puhelimista tehdään siellä.


Olen tuijotellut gradutiedostoa tuntikausia kahviloissa. /// Olen syönyt illallista Ikeassa.


Olen käynyt valokuvanäyttelyissä, suosittelen tutustumaan ainakin Hong Kong International Photo Festivalin tarjontaan. Samalla pääsee tutustumaan kaupunginosiin, joissa ei muuten ehkä kävisi. /// Olen oppinut merellisestä puolustuksesta Hongkongin tyyliin Coastal Defence Museumissa, jonka sijainti on todella kaunis. Suosittelen viipymään auringonlaskuun.


Olen yllättynyt Lego-leffasta, herkistellyt Vain elämää ja Iholla, hyräillyt mukana Frozenia ja haukotellut Robot & Frankia. /// Olen kuusi kertaa hävinnyt, kaksi kertaa voittanut ja kerran päätynyt tasapeliin Carcassonnessa.


Olen törmännyt zombieihin keskellä päivää Tsim Sha Tsuin lauttalaiturin lähellä ja uskaltanut mennä vain juuri niin lähelle, että sain otettua vastaan kiltin (mutta pelottavan) elävän kuolleen ojentaman karkkipussin. /// Olen seurannut protestien viimeisimpiä käänteitä lauttalaiturien tv-ruuduista.


Olen vaeltanut ylös ja alas ja aina maiseman avautuessa pysähtynyt. /// Olen vaeltanut herkkujen perässä ympäri kaupunkia.


Olen kiivennyt ylös joen vartta vesiputoukselta toiselle ja uinut melkein jokaisessa altaassa. /// Olen jatkanut kiipeämistä bikinit päällä, jotta veteen hyppääminen kävisi nopeammin.

vain elämää, ei sen enempää
on kaikki tää, koita ymmärtää
vain elämää, ei sen enempää
myös kesä tää kohta taakse jää

paikallinen kaverini kertoi, että parin viikon päästä alkaa talvi
siihen asti bobom bom ja duaa

torstai 9. lokakuuta 2014

pelkoa ja kauhua apinakukkulalla


Hongkongista ei ihan ensimmäisenä, eikä edes kymmenen ensimmäisen asian joukossa, tule mieleen villinä luonnossa elävät apinat. Nehän ovat jotain, jotka kuuluvat Thaimaan temppelipihoille ja rannoille, Malesian viidakkoihin tai Indonesian saarille. Eivät pilvenpiirtäjistään ja pörsseistään tunnettuun suurkaupunkiin.

Eivätkä ne kuulukaan, vaikka Hongkong periaatteessa lasketaankin yleiseen apinavyöhykkeeseen (toisin kuin vaikkapa Suomi). Hongkongin nykyisen apinapopulaation epäillään periytyvän yksilöistä, jotka 1900-luvun alussa tuotiin takaisin alueelle estämään ihmisille myrkyllisen Strychnos-kasvin leviämistä. Strychnos kun sattuu olemaan yksi apinoiden lempiherkuista.

Apinat onnistuivatkin tehtävässään erinomaisesti, sillä sadassa vuodessa Hongkongin väestö kasvoi noin puolesta miljoonasta lähes kahdeksaan miljoonaan ja elää ja voi pääosin hyvin.

Samoin kävi eläinserkuillemme, jotka ihmiskunnan uljaan suojelun ohessa innostuivat myös lemmenleikkeihin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että perheestä tuli suku, suvusta lauma ja 2010-luvulle tullessa oltiin siinä tilanteessa, että Hongkongin mäillä ja metsissä asusteli yli 2 000 villiapinaa.

8 miljoonaa ihmistä ja 2 000 apinaa vaikuttaa kuitenkin olevan liikaa yhteen kaupunkiin.

Niin olisin sanonut ainakin silloin, kun reesusmakakit (aiemmin olen viitannut samoihin olioihin apinoina) parin metrin päässä minusta ottivat vauhtia loikkiinsa hyppäämällä ensin kallioseinämää vasten. Ja sihisivät. Tai kun jouduimme kääntymään takaisin, sillä polun vallannut apinalauma äänteli ja liikkui aggressiivisesti yrittäessämme lähestyä. Tai kun tulin todella pahalle mielelle nähdessäni ihmisten syöttävän auton ikkunasta apinoille banaaneja ihan siinä kieltokylttien edessä.


Siinä muutamia kokemuksiani niin sanotulta apinakukkulalta, oikealta nimeltään Kam Shan Country Park, jossa jostain ihmeen syystä olen käynyt kaksi kertaa. Jos suunnittelen kolmatta reissua, niin lukitkaa vaikka kylpyhuoneeseen.

Näyttäkää vaikka se Instagram-kuva, jonka lisäsin päästyäni ensimmäisen apinaretken jälkeen bussiin takaisin turvaan. "Ensin olin, että missä ne kaikki apinat muka on, ja sitten olin, että onko muka pakko kävellä tosta lauman läpi ja älkää pliis hyökätkö."

Saa sinne kuitenkin mennä. Jos apinat kiinnostavat, niin menkää ihmeessä. Älkää kuitenkaan ruokkiko apinoita, älkää kantako ruokaa tai muovipusseja, älkää käyttäytykö uhkaavasti.

Reissun tekemistä puoltavat muun muassa tällaiset söpöläiset, katsokaa nyt. Tui tui.



Jos innostuit, niin näin apinakukkulalle pääsee:

Ota bussi numero 81 Kowloonista Nathan Roadilta joltain pysäkilta Jordanin ja Prince Edwardin väliltä. Pois jäämiseen on kaksi pysäkkivaihtoehtoa: Shek Lei Pui Reservoir ja Kowloon Reservoir. Jälkimmäinen mahdollistaa metsäreitin ennen autotietä, jolla apinoita näkee lähes satavarmasti. Toinen vie suoraan tielle, jolla apinat ruuan toivossa hengailevat.

Lisää reiteistä esimerkiksi täältä.

maanantai 6. lokakuuta 2014

no city for slow men


Luin viimeiseen pisteeseen, suljin kannen ja totesin, että just niin.

Jason Y. Ng'n esseekokoelma No City for Slow Men nosti esiin juuri niitä asioita, joita olen viimeisteen kuukausien aikan Hongkongissa miettinyt ja niitäkin, joille en ole aikaisemmin tajunnut uhrata ajatustakaan.

Olin kai kuullut kirjasta aikaisemminkin, mutta sain sen vihdoin hankittua käsiini käytyäni joku aika sitten haastattelemassa Suomen uutta pääkonsulia Hongkongissa. Hän kertoi valmistautuneensa uuteen kaupunkiin ja pestiinsä lukemalla kyeisen kirjan, jonka sai edeltäjältään pian valintasa varmistumisen jälkeen.

Kaikki valitukset muiden lukuhetkiä häiritsevistä "lue tästä" -käskyistä ja toteamuksella "mä luin jostain, että itse asiassa..." alkavista lausahduksista voi siis osoittaa ulkoministeriöön.

Sillä niitä on riittänyt.

Kirjan ansiosta olen viime viikkoina osallistunut keskusteluihin kuin mikäkin faktakone, kun puhe on tullut vaikkapa kaupungin yhteiskunnallisista omituisuuksista tai Cheung Chaun maineesta paikkana, jossa nuoret hongkongilaiset menettävät viattomuutensa.

Jos joku on edes sivulauseessa maininnut kauppakeskuksia tai julkista liikennettä pyörittävät yritykset, olen välittömästi selannut sivulle 22 (kyllä, olen kantanut kirjaa mukana lähes kaikkialle), jonka taulukosta sitten luetellut, miten muutama yritys tuntuu omistavan koko kaupungin. Eläkekeskusteluun olen ottanut osaa toistamalla kirjoittajan vanhempien laskelman siitä, miten lähes mahdotonta Hongkongissa olisi viettää leppoisia eläkepäiviä. Töykeistä tarjoilijoista tai välinpitämättömistä myyjistä valittaville ystävilleni olen kertonut, että Hongkongin hallitus tekaisi muutama vuosi sitten mainoskampanjan, jonka tarkoituksena oli opettaa asiakaspalvelijoille hyviä tapoja. Jockey Clubin vedonlyöntipisteen ohi kävellessä mainitsin kuin ohimennen, että ravitulosten lisäksi sisällä veikkaillaan myös jokatorstaisen loton numeroita.

Tunteita, niitäkin kirja on herättänyt.

Lukiessani hermonsa helposti menettävistä (eikä suinkaan kasvojansa suojelevista) hongkongilaisista nyökkäilin tyytyväisenä siitä, etten ollut huomioni kanssa yksin. Kotiapulaisista kertovassa luvussa taas vaihdoin mielipidettäni lause lauseelta, kun Ng lateli argumentteja puolesta ja vastaan. Kun Ng listasi asioita, jotka tekevät Hongkongista erityisen, tai ärsytyksiä, jotka aiheuttavat hampaiden kiristelyä, kokosin mielessäni omia listojani (MTR, piilokauppakeskukset... porttien edessä Octopus-korttia kaivavat, metron ovialueen tukkijat, huutajat...).

Sivu sivulta No City for Slow Men sai minut rakastamaan ja vihaamaan Hongkongia.

(No niin, vaikka tästä tulikin näemmä kirjoitus enemmän minusta kuin kirjasta, suosittelen teosta kuitenkin kaikille Hongkongista kiinnostuneille. Jason Y. Ng pitää myös muun muassa As I See It -blogia ja kirjoittaa South China Morning Post -lehteen, niitäkin suosittelen.)

lauantai 4. lokakuuta 2014

vielä muutama sana hongkongin protesteista

Viime päivien tapahtumista Hongkongissa on voinut lukea niin suomalaisesta kuin kansainvälisestäkin mediasta. Tarjolla on ollut liveseurantaa, videoita, kommentteja - protestien tapahtumat ovat olleet niin avoimia kuin ne ikinä kai voivat olla.

Jos siis olet jo kyllästynyt Occupy Centraliin, sateenvarjovallankumoukseen, opiskelijaprotesteihin ja tukittuihin teihin, niin nähdään parin päivän päästä kirjavinkin merkeissä.

Muille muutamia huomioita. (Pro-demokratia-tunnelmiin pääsemisessä auttaa, jos laittaa taustalle soimaan vaikka tämän.)


Kävin katsomassa mielenosoituksia ensimmäisen kerran maanantaina. Edellisenä iltanana poliisi oli yrittänyt hajoittaa protestit käyttämällä voimaa ja kyynelkaasua. Rauhallisessa Hongkongissa voimakeinojen käyttö oli poikkeuksellista, herätti paljon keskustelua ja käänsi myös kansainvälisen median huomion kaupunkiin. Maanantai-iltana hallintorakennuksen lähettyvillä Admiraltyssa oli tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia, ihmisiä. Monilla oli mukana hengityssuojaimia ja suojalaseja, uusia kyynelkaasuiskuja pelättiin kai tosissaan. Siitä huolimatta tunnelma oli aika leppoisa. Siellä täällä oli veden ja ruuanjakelupisteitä, tien keskellä olevia korokkeita ylittäessä kummallakin puolella oli ihmisiä ottamassa kädestä kiinni ja auttamassa yli. Osa jakoi keltaisia nauhoja, pro-demokratia-liikkeen tunnuksia.

Yksi Hongkongin protestien hienoimmista puolista onkin ollut ihmisten avuliaisuus ja vastuuntunto kaupungista.

Kun mielenosoituksia vastustanut mies heitteli protestoijia mädillä kananmunilla, vastasivat opiskelijat siivoamalla haisevat pommit äkkiä pois. Muovipullot ja muut jätteet kierrätetään muutenkin kuuliaisesti.

Rähinöimisen sijaan mielenosoittajien on nähty käyttävän aikansa protestipaikalla muun muassa läksyjen tekemiseen.

Tarvikkeet, kuten ruokaa ja juomaa, on kuljetettu mielenosoituspaikoille pitkillä ihmisketjuilla.


Kun hallinto esitti mielenosoittajille huolensa hätäajoneuvojen kiertoreiteistä, lupasivat mielenosoittajat tehdä ambulansseille ja paloautoille tilaa. Mongkokin mielenosoituspaikalla todistin, miten mielenosoittajat purkivat barrikadit muutamassa sekunnissa, kun näkivät lähestyvän ambulanssin.

Mielenosoittajia on kiitelty myös kohteliaisuudesta. Pääteitä katkaiseviin barrikadeihin on kiinnitetty kylttejä, joissa pahoitellaan mahdollisesta häiriöstä. Yhden mielenosoitusalueen läheisyydessä sijaitsee muistomerkki, jonka ympäröivälle nurmikolle on kiellettyä mennä. Vaikka mielenosoittajat pakkautuivat muistomerkin ympärille, jätettiin kielletty nurmikko kuitenkin rauhaan.

Sanottuani kaiken tämän on kuitenkin pakko myöntää, että tottahan mielenosoituksista on ollut kaupungille haittaa. (Ja tämähän tietenkin on tarkoituskin.) Merkittävien teiden tukkiminen Admiraltyssa, Causeway Bayssa ja Mongkokissa vaikeutti kulkemista huomattavasti. Monet työpaikat kehottivat työntekijöitään jäämään kotiin, osa kouluista oli suljettuina koko viikon. Taloudelliset menetykset olivat suuria, kun mannerkiinalaisten turistien määrä romahti yhtenä vuoden vilkkaimmista turistikausista. Pörssikurssit laskivat, jotkut yrittäjät ovat joutuneet pitämään ovensa säpissä päiväkausia.


Eilen mielenosoittajat ja heitä vastustavat, niin sanotut anti-occupy-ihmiset, ottivat yhteen Mongkokissa. Poliisi ei onnistunut lopettamaan tappeluita, jotka jatkuivat välillä yltyen lähes koko yön. Kävin paikan päällä, tunnelma oli hieman kireä, joskin suurin osa ihmisistä oli sivustakatsojia. Paikalla oli poliiseja, palokuntaa ja ambulansseja.

Samalla mielenosoittajien rivit ovat harventuneet. Eikä ihme, sillä huonosti nukutut yöt, ukkoskuurot ja jatkuva odottaminen murtavat vahevemmankin. Opiskelijat (karkeasti mielenosoittajat jakautuvat kahteen ryhmittymään: opiskelijoihin ja Occupy Centraliin, lisäksi esimerkiksi poliisin sunnuntaiset toimet saivat liikkeelle monia, jotka eivät identifioi itseään kumpaankaan ryhmittymään) asettivat jo yhden aikarajan: hallintojohtaja C.Y. Leungin olisi irtisanouduttavat torstai-iltaan mennessä tai mielenosoittajat rynnivät hallintorakennuksiin. Leung kieltäytyi irtisanoutumasta, tuli perjantai, mikään ei muuttunut.

Ehkä tänään muuttuu, ehkä huomenna, ehkä ei koskaan.

(Lisäys: Se haluttu muutos on siis demokratia. Hongkongin siirtyessä Britannialta Kiinalle vuonna 1997, lupasi uusi emämaa, että vuonna 2017 hongkongilaiset saisivat valita hallintojohtajansa vapaissa ja yhtäläisissä vaaleissa. Vähän aikaa sitten Kiina kuitenkin ilmoitti, että ehdokkaiden tulee olla Kiinan hyväksymiä, mikä ei mielenosoittajien - tai kai oikein kenenkään muunkaan - mielestä vastaa melkein 20 vuotta sitten annettua lupausta.)

(Ensimmäiset kuvat Admiraltysta maanantaina, toiset Causeway Baysta ja Tsim Sha Tsuista keskiviikolta ja kolmannet Mongkokista tiistailta.)