sunnuntai 25. tammikuuta 2015

hengitä syvään ja tunne metsän kosteus kasvoillasi


Täällä viikolla Hongkongissa on ollut tunkkaista. Ilmansaastemittarit ovat heiluneet päivittäin punaisella, ruskealla, mustallakin. Yhtenä päivänä Hongkongin ilma oli viisi kertaa saastuneempi kuin Pekingissä. Suon sinisen taivaan järkyttävistä saasteista päivittäin kärsiville pekingiläisille, mutta Hongkong olisi tuona päivänä voinut toimia maailmanloppua enteilevän elokuvan kulissina.

Päänsärkyisen ja väsyneen viikon jälkeen ei voinut muuta kuin lähteä sunnuntaina luontoon.

Eväsleipinemme ja vesipulloinemme suuntasimme Tai Po Kaun luonnonpuistoon, jota voisi kuvailla kai metsäksi. Ei suuria mäkiä, upeina aukeavia maisemia eikä edes vesiputouksia, emmekä niitä kaivanneetkaan. Metsästä löytyi nimittäin juuri sitä mitä tulimme hakemaankin - raitista ilmaa ja hiljaisuutta. Kohtasimme myös yhden apinan, mutta porukkamme intialaisvahvistuksia lukuun ottamatta suhtautuminen paikallisiin eläinsukulaisiimme oli koko retkiryhmällä aika ristiriitainen. (Syihin voi tutustua täällä.)

Ja oi kuinka iloiseksi tulin siitä, että metsässä oli kosteaa! Kohta voi taas jättää vartalovoiteet ja käsirasvat hyllyn perälle, hikoilla pienestäkin ponnistuksesta ja antaa kasvojen kiiltää. Katsellaan niitä pörröisiä hiuksia ja korkeita pyykkikasoja sitten muutaman kuukauden pästä.

Kiitos muuten yläasteen höperölle äidinkielenopettajalleni siitä, että rentoutumiskasetin ohjeet olivat edelleen tuoreena muistissa. Hiljaisessa metsässä kävikin kuiskaus, kun muistutin muitakin: "hengitä syvään ja keskity tuntemaan etusormesi... keskisormesi... nimettömäsi...".

Takaisin kaupunkiin tulimme punaposkisina ja aivot täynnä raitista ilmaa.

perjantai 23. tammikuuta 2015

kävelyllä

Hongkongista saa helposti sellaisen kuvan, että kyseessä on tiivistahtinen suurkaupunki, jossa ihmiset viilettävät määrätietoisina paikasta toiseen.

Mutta ei.

Metro kyllä kulkee nopeasti, samoin posti ja bititkin, mutta ihmiset, ne hidastelevat. Matelevat kapeilla jalkakäytävillä puhelimia näppäillen (näppäilläänkö puhelimia enää? kosketellen?) ja pysähtelevät yllättäen ruudun paljastaessa jotakin enemmän keskittymistä vaativaa.

Tosin yksin ei kai ole ihmisiä syyttäminen. Paikoittain ja ajoittain aidatut jalkakäytävät vain ovat liian kapeita kuljettamaan ihmismassaa paikasta toiseen.

Visualisoidakseni Hongkongin kävelytahtia kuvasin pienen videon kotioveltani lähimmälle metroasemalle. Google mapsin mukaan matka on 300 metriä, ja kävellen siihen pitäisi kulua 4 minuuttia. Video on kuvattu iltapäivällä viiden maissa, joka Hongkongissa on suhteellisen rauhallista aikaa, sillä toimistotyöläiset istuvat näyttöjensä edessä tyypillisesti vähintään kuuteen.

Joten popparit kulhoon ja Oscar-veikkaukset vetämään, vuoden jännittävin ja koskettavin lyhytdokumentti tulee tässä.

(Videon nopeus on tuplattu, reilu viisi minuuttia kävelyä tuntui vähän liioittelulta.)

maanantai 19. tammikuuta 2015

hymyjen maa


Yksi ihanimmista asioista Thaimaassa (jossa noin muutenkin oli tosi ihanaa) oli se, että paikalliset ihmiset hymyilivät niin paljon.

Tämä tuntui erityisen miellyttävältä, kun on viettänyt melkein vuoden kivikasvoisessa Hongkongissa, jossa katse edes harvoin nousee puhelimesta. Suomalaisena ei kai pitäisi välittää siitä, että vastaantulijoita ei katsota silmiin tai hymyillä tuntemattomille, mutta kun edes se ruudussa pyörivä tiheäjuoninen saippuasarja ei saa ilmeitä aikaan.


Sunnuntaisin onkin virkistävää seurata viikon ainoata vapaapäiväänsä viettäviä kotiapulaisia, jotka naureskelevat, poseeravat valokuvissa ja treenaavat tanssikoreografioita puistoissa leveä hymy kasvoilla.

Välillä ärsyttäviä mannerkiinalaisia turistejakin kohtaan silloin tällöin mielelläni, sillä etenkin porukan keski-ikäiset naiset näyttävät riemunsa avoimesti astellessaan kellokauppaan tai jonottaessaan Louis Vuittonin myymälään.


Kuvista kai huomaa, että Thaimaa (tai ainakin Koh Lanta) oli aika kaunis muutenkin kuin hymyilevien ihmisten ansiosta.

maanantai 5. tammikuuta 2015

tulikin vähän erilainen vuosi


Vuosi sitten pakkailin omaisuuttani Karhupuiston ihanassa yksiössäni. Keittiökamat, talvivaatteet ja sekalaiset tavarat pahvilaatikoihin, kasa kesävaatteita ja töihin sopivia asuja matkalaukkuun. Olin juuri lopettanut työssä, joka oli juuri sitä, mitä haluan urallani tehdä, jossa opin valtavasti ja johon menin päivittäin innoissani. Edessä oli kuitenkin jotain niin jännää, että ei pätkääkään kaduttanut. Vielä muutama talvinen viikko vanhempien ja kavereiden nurkissa, joiden jälkeen viettäisin kuusi kuukautta Hongkongissa.

No, eihän se ihan niin mennyt.


Nyt istun Hongkongissa työpöytäni äärellä. Olen tehnyt tänään gradua, vienyt pyykit pesulaan ja pakannut vähän huomenna alkavaa Thaimaan lomaa varten.

Jos olisin vuosi sitten pystynyt ajattelemaan jotain muuta kuin lähestyvää lähtöä ja seuraavaa puolta vuotta, olisin varmaan veikannut, että tekisin nyt viestinnän töitä Helsingissä, asuisin jälleen yksiössä Kalliossa ja viettäisin viikottain aikaa siskontyttöni kanssa. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa huolehtisin vähemmän rahasta, urasta ja tulevaisuudestani sekä pukeutuisin paremmin (tai ainakin paksummin).

Mutta toisaalta Hongkong on antanut minulle niin paljon. Ei uraa eikä rahaa, mutta ihania ihmisiä, lämpöä ja hetkessä elämisen taitoa. Ehkä olisin saanut ne Helsingissäkin, ken tietää. Välillä mietin, että olisiko ollut järkevämpää palata syksyllä Suomeen, mutta sitten muistan, että jossittelusta saa korkeintaan päänsäryn.


Eihän tässä nyt ollut päätä eikä häntää, mutta halusin kai vain sanoa sen, että onnellinen voi olla niin monista syistä.

Ja huomenna Koh Lanta, jee!

Niin ja hyvää vuotta 2015! Toivottavasti se tuo kaikille paljon onnen hetkiä, etenkin sellaisia, joita ei nyt osaisi kuvitellakaan.

(Vielä tiedoksi äidille ja muulle perheelle: tämäkään teksti ei sitten tarkoita, että olen varannut lentoliput Suomeen.)

Kuvat ovat Hongkongin eurooppalaisilta talvikarnevaaleilta. Kuka kaipaisi Suomeen, kun täälläkin pääsee luistelemaan ja maistelemaan suomalaista ruusunterälehtihilloa?