väljillä vesillä

Kävin eilen kaveriporukalla perinteisillä uudenvuoden kukkamarkkinoilla Victoria Parkissa. Tämä muistuttaa minua karjapaimenajoistani Australiassa, kun pakotimme lehmät kulkemaan pientä kujaa pitkin, yksi porukasta totesi.

Muutama ahdistui ihmismassasta ja kaipasi Euroopan mukulakivitoreille ja väljemmille markkinoille.

Mutta kuulkaa ystävät, ei väljyyden saavuttamiseksi tarvitse matkustaa Eurooppaan. Riittää, että ottaa metron Kennedy Townin uudelle metroasemalle, kävelee mäen ylös ja vielä portaat alas.

Siellä sinua odottaa pitkä laituri, jossa voi helmikuun puolivälissä istua t-paitaisillaan ja katsella ohikulkevia valtavia konttilaivoja, nopeita henkilölauttoja ja sekalaisia kalastusveneitä. Tai ihan vain tuijottaa kaukaisuuteen, jos siltä tuntuu.

Kävin paikalla ystävänpäivänä, enkä ainakaan siinä hetkessä onnellisuudessa kelluessani kaivannut Euroopan pakkasiin.

Jos Hongkongin ihmismassat siis ahdistavat (sillä tönimistä, matelua ja kenkiä kantapäille todellakin tapahtuu), niin etsi Google Mapsista Sai Wan Swimming Shed ja relaa vähän.

hengitä syvään ja tunne metsän kosteus kasvoillasi

Täällä viikolla Hongkongissa on ollut tunkkaista. Ilmansaastemittarit ovat heiluneet päivittäin punaisella, ruskealla, mustallakin. Yhtenä päivänä Hongkongin ilma oli viisi kertaa saastuneempi kuin Pekingissä. Suon sinisen taivaan järkyttävistä saasteista päivittäin kärsiville pekingiläisille, mutta Hongkong olisi tuona päivänä voinut toimia maailmanloppua enteilevän elokuvan kulissina.

Päänsärkyisen ja väsyneen viikon jälkeen ei voinut muuta kuin lähteä sunnuntaina luontoon.

Eväsleipinemme ja vesipulloinemme suuntasimme Tai Po Kaun luonnonpuistoon, jota voisi kuvailla kai metsäksi. Ei suuria mäkiä, upeina aukeavia maisemia eikä edes vesiputouksia, emmekä niitä kaivanneetkaan. Metsästä löytyi nimittäin juuri sitä mitä tulimme hakemaankin - raitista ilmaa ja hiljaisuutta. Kohtasimme myös yhden apinan, mutta porukkamme intialaisvahvistuksia lukuun ottamatta suhtautuminen paikallisiin eläinsukulaisiimme oli koko retkiryhmällä aika ristiriitainen. (Syihin voi tutustua täällä.)

Ja oi kuinka iloiseksi tulin siitä, että metsässä oli kosteaa! Kohta voi taas jättää vartalovoiteet ja käsirasvat hyllyn perälle, hikoilla pienestäkin ponnistuksesta ja antaa kasvojen kiiltää. Katsellaan niitä pörröisiä hiuksia ja korkeita pyykkikasoja sitten muutaman kuukauden pästä.

Kiitos muuten yläasteen höperölle äidinkielenopettajalleni siitä, että rentoutumiskasetin ohjeet olivat edelleen tuoreena muistissa. Hiljaisessa metsässä kävikin kuiskaus, kun muistutin muitakin: "hengitä syvään ja keskity tuntemaan etusormesi... keskisormesi... nimettömäsi...".

Takaisin kaupunkiin tulimme punaposkisina ja aivot täynnä raitista ilmaa.

puistoperinne

Olen viime viikkoina aloittanut muutamia uusia tapoja.

Ensin päätin aloittaa aamuni jatkossa sitruunavedellä, koska sen pitäisi piristää mieltä ja ihoa ja tuoda aurinkoa ja tehdä minusta pirteämmän ihmisen. Sitten ryhdyin aamulenkkeilijäksi. Kasilta ylös, puolen tunnin lenkki, ja hienosti olisin yhdeksältä koneen ääressä. Seuraavaksi oli vuorossa aamujooga kotona. Valitsin 35 minuutin keskitason joogavideon ja kahdenkymmenen minuutin jälkeen oli pakko tarkastaa, että eikö tämä kohta jo lopu.

Olen viime viikkoina myös lopettanut uusia tapoja, esimerkiksi kolme yllä mainitsemaani.

Sitten keksin uuden jutun ja sille sanahirviönimen: lounastaukoulkoilu.

Lounastaukoulkoilu tarkoittaa sitä, että menen puistoon, hengitän niin raikasta ilmaa kuin Hongkongin keskustassa nyt on mahdollista, kuuntelen podcasteja ja kävelen ympäriinsä. Välillä istun penkille syömään lounasta, näpyttelemään puhelinta tai lukemaan kirjaa.

Nautin auringosta tai ainakin päivänvalosta, sillä ilta laskee Hongkongissakin tähän aikaan vuodesta aikaisin.

Yleensä menen Kowloon Parkiin, jossa kävellessäni ihan niin nopeasti tai hitaasti kuin haluan (ihmismassat ovat keskipäivän aikaan puistoissa aika maltilliset) moikkailen samalla flamingoja ja iloitsen palmuista ja vanhoista jättipuista, joiden juuret risteilevät maan pinnalla.

Puistosta löytyy myös lintuhäkki, jonka värikkäät papukaijat ovat erittäin äänekkäitä. Power walk -kävelyreitin vieressä on pensaista tehty labyrantti ja puskien takaa paljastuu paljon suihkulähteitä. Tai patsaspuisto. Ympäri aluetta on ripoteltu erilaisia liikuntavälineitä, joita innostun välillä testailemaan. Silloin tällöin kävelen pätkän takaperin, kiinalaisten lääketieteen mukaan se tekee kuulemma hyvää aivoille ja tasapainolle. En tiedä siitä, mutta ainakin tuntuu hyvältä välillä vähän hassutella.

Maanantaina lounasaikaan tavataan taas, Kowloon Park.

leijonakivi

Tässä kuvassa olen Lion Rockilla hikisenä ja onnellisena. Edellisenä iltana olin juhlinut halloweenia merirosvona ja koko viikon nukkunut liian vähän. Mutta ei haitannut.

Lion Rock on kivimuodostelma 495 metriä korkean mäen huipulla. Sinne päästääkseen pitää ensin kävellä Wong Tai Sinin metroasemalta tuskajyrkkää mäkeä (jos ei siis huijaa ja ota taksia) ja sen jälkeen kiivetä satoja rappusia, joiden askeleet ovat monesti vähintään polven korkuisia.

Huipulla hikoilutti ja hymyilytti, kun koko Kowloon avautui silmien edessä. Vähän harmaana, mutta kuitenkin. Kirkkaammalla kelillä olisi nähnyt merelle ja Hongkongin saaren puolellekin, mutta kelpasi näinkin.

Pari viikkoa sitten opiskelijaprotestoijat ripustivat Lion Rockin alapuolelle kallionseinämään suuren plakaatin: "Vaadin todellista yhtäläistä äänioikeutta". Valtava keltainen kangas näkyi pitkälle Kowlooniin. Seuraavana päivänä poliisi kiipeili poistamaan bannerin.

Lauantaikiipeily muuten vain oli varmasti kivempaa.

Lisätietoa reitistä täältä.

kuusi syytä, miksi sunnuntai kannattaa viettää kiipeämällä vesiputousta ylös

1. Kun on ensin herännyt vähän liian aikaisin, nuokkunut yhteensä tunnin metrossa ja bussissa sekä odotellut että vaellusseuralaiset saavat vessakäynnit hoidettua, aurinkorasvat levitettyä ja hyttysmyrkyt suihkutettua sekä ärtynyt vähän, unohtuvat kaikki edellämainitut ja muutkin murheet, kun yhtäkkiä on puron ääressä, luonnon keskellä ja hiljaisuudessa.

2.  Suuren vesiputouksen alla tietää, että tuonne ylös on päästävä ja tietää myös, että kyllä sinne pääsee. Ja että sinne ihan oikeasti haluaa päästä.

3. Kun sitten on kiivennyt ensimmäisen putouksen huipulle, voi pulahtaa kirkkaaseen lammikkoon. Voi kiivetä aurinkoiselle kalliolle bikineissä ja joogata vähän sekä valaa uskoa vaellusseuralaiseen, joka on aiemmin uinut vain uima-altaissa (ja käskeä pojat pitämään huolta, että aloitteleva uimari ei jää yksin huitomaan keskelle lampea).

4. Kun on kokeillut erilaisia reittejä ja lopulta valitsee vesiputouksen vierellä kulkevan merkityn reitin kiveltä toiselle hyppimisen sijaan, ei silti tunne itseäään yhtään luuseriksi, koska onhan sekin nyt aika paljon parempi kuin vaikkapa sohvalla makaaminen aurinkoisena sunnuntaina.

5. Saa tuntea sen lapsenomaisen riemun, kun heittää repun kalliolle, potkaisee sandaalit jalasta ja hyppää jälleen yhteen lammikkoon. Tämän takia kannattaa välillä jatkaa vaellusta bikineissä ja varvassandaaleissa, raapamista ja naarmuista huolimatta.

6. Huipulle päästyä voi jutella, mikä osuus oli paras, milloin vähän jännitti ja missä kohtaa olisi voinut mennä jyrkemmästäkin kohtaa. Tämä on se sama mahtava fiilis kuin Iltarasteilta palatessa, kun automatkalla kotiin käytiin läpi omia ja muiden reittivalintoja ja mokia.

Nämä havainnot ovat Wang Chungin virran varrelta, jossa vietimme aurinkoisen sunnuntain pari viikkoa sitten. Reitti oli merkitty nauhoilla ja osoittautui porukallemme sopivan haastavaksi. Ihan aloitteilijoille vesiputouskiipeily ei kuitenkaan ehkä sovi, sillä polkua ei aina ole. Lenkkareiden tai vastaavien lisäksi mukaan kannattaa pakata myös uikkarit, sillä pulahdukset viileään veteen kruunaavat reissun. Aurinkoisena sunnuntaina kohtasimme matkalla muutaman muun vaellusporukan, jotka katselivat kateellisena uintitouhujamme. Muuten saimme valita ja vertailla reittejä rauhassa.

Virran alkuun pääsee helpoiten Tai Pon metroasemalta sunnuntaisin lähtevällä bussilla numero 275R, muina päivinä bussi jättää vähän kauemmaksi. Tarkempi kuvaus reitistä löytyy täältä.

pelkoa ja kauhua apinakukkulalla

Hongkongista ei ihan ensimmäisenä, eikä edes kymmenen ensimmäisen asian joukossa, tule mieleen villinä luonnossa elävät apinat. Nehän ovat jotain, jotka kuuluvat Thaimaan temppelipihoille ja rannoille, Malesian viidakkoihin tai Indonesian saarille. Eivät pilvenpiirtäjistään ja pörsseistään tunnettuun suurkaupunkiin.

Eivätkä ne kuulukaan, vaikka Hongkong periaatteessa lasketaankin yleiseen apinavyöhykkeeseen (toisin kuin vaikkapa Suomi). Hongkongin nykyisen apinapopulaation epäillään periytyvän yksilöistä, jotka 1900-luvun alussa tuotiin takaisin alueelle estämään ihmisille myrkyllisen Strychnos-kasvin leviämistä. Strychnos kun sattuu olemaan yksi apinoiden lempiherkuista.

Apinat onnistuivatkin tehtävässään erinomaisesti, sillä sadassa vuodessa Hongkongin väestö kasvoi noin puolesta miljoonasta lähes kahdeksaan miljoonaan ja elää ja voi pääosin hyvin.

Samoin kävi eläinserkuillemme, jotka ihmiskunnan uljaan suojelun ohessa innostuivat myös lemmenleikkeihin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että perheestä tuli suku, suvusta lauma ja 2010-luvulle tullessa oltiin siinä tilanteessa, että Hongkongin mäillä ja metsissä asusteli yli 2 000 villiapinaa.

8 miljoonaa ihmistä ja 2 000 apinaa vaikuttaa kuitenkin olevan liikaa yhteen kaupunkiin.

Niin olisin sanonut ainakin silloin, kun reesusmakakit (aiemmin olen viitannut samoihin olioihin apinoina) parin metrin päässä minusta ottivat vauhtia loikkiinsa hyppäämällä ensin kallioseinämää vasten. Ja sihisivät. Tai kun jouduimme kääntymään takaisin, sillä polun vallannut apinalauma äänteli ja liikkui aggressiivisesti yrittäessämme lähestyä. Tai kun tulin todella pahalle mielelle nähdessäni ihmisten syöttävän auton ikkunasta apinoille banaaneja ihan siinä kieltokylttien edessä.

Siinä muutamia kokemuksiani niin sanotulta apinakukkulalta, oikealta nimeltään Kam Shan Country Park, jossa jostain ihmeen syystä olen käynyt kaksi kertaa. Jos suunnittelen kolmatta reissua, niin lukitkaa vaikka kylpyhuoneeseen.

Näyttäkää vaikka se Instagram-kuva, jonka lisäsin päästyäni ensimmäisen apinaretken jälkeen bussiin takaisin turvaan. "Ensin olin, että missä ne kaikki apinat muka on, ja sitten olin, että onko muka pakko kävellä tosta lauman läpi ja älkää pliis hyökätkö."

Saa sinne kuitenkin mennä. Jos apinat kiinnostavat, niin menkää ihmeessä. Älkää kuitenkaan ruokkiko apinoita, älkää kantako ruokaa tai muovipusseja, älkää käyttäytykö uhkaavasti.

Reissun tekemistä puoltavat muun muassa tällaiset söpöläiset, katsokaa nyt. Tui tui.

Jos innostuit, niin näin apinakukkulalle pääsee:

Ota bussi numero 81 Kowloonista Nathan Roadilta joltain pysäkilta Jordanin ja Prince Edwardin väliltä. Pois jäämiseen on kaksi pysäkkivaihtoehtoa: Shek Lei Pui Reservoir ja Kowloon Reservoir. Jälkimmäinen mahdollistaa metsäreitin ennen autotietä, jolla apinoita näkee lähes satavarmasti. Toinen vie suoraan tielle, jolla apinat ruuan toivossa hengailevat.

Lisää reiteistä esimerkiksi täältä.

70 minuuttia ja vau

Vihreällä kaksi pysäkinväliä Prince Edwardista Kowloon Tongiin, sieltä sinisellä viisi väliä Tai Po Marketiin. Juna-asemalta noin 20 minuuttia bussilla numero 64K Ng Tung Chain pysäkille. Parikymmentä minuuttia ylämäkeä Man Takin luostarille, kymmenen minuuttia kiertelyä ja vielä vartti nousevaa polkua.

Ja siellä se oli, vesiputous. Reilun tunnin päässä kotisohvalta, joka sentään sijaitsee suurkaupungissa eikä edes missään sen lähiössä.

Vesiputoukset ovat mahtavia! Sieltä se vesi vain hyppii iloisesti ja roiskuvasti, vaikka sataisi vettä ja olisi harmaata. Eikä harmaus ja kosteus juuri haitannut vaeltajiakaan. Joo, kivet olivat ehkä vähän liukkaita ja ylhäältä avautunut näkymä piti rakentaa lähinnä kuvittelun varaan, mutta silti hymyilytti.

Jotkut paikalliset retkeilijät liikkuivat kyllä todella varovasti, en tosin tiedä johtuiko se säästä vai olivatko he ehkä ottaneet varoituskyltin tekstin todella vakavasti.

Ja retkeilykin on mahtavaa! Vastaantulijat moikkasivat toisiaan ja parhaita reittejä putousten juurille vertailtiin yhdessä. Ja jos jättäytyi vähän jälkeen tai kiipesi nopeammin, niin sai olla ihan yksin ja hiljaisuudessa. Ylämäet tuntuivat reisissä ja pakaroissa, minkä jälkeen huipulla olo oli mahtava.

Viime kesän Karhunkierroksella sovimme ystäväni kanssa kaksi sääntöä: älypuhelimet jätetään autoon ja työasioista ei puhuta. Jälkimmäisestä lipsuttiin ehkä vähän, mutta yleensä yhteisestä myöntymyksestä. Olikin ihanaa huomata, että myös Hongkongissa vaellus oli ellei nyt älypuhelinvapaata aluetta, niin ainakin puhelimen näprääminen oli huomattavasti vähäisempää kuin muualla. Ja työasiatkin unohtuivat helposti, sillä täälläkin tärkeimpiä retkeilypuheenaiheita olivat ruoka, menneet reissut ja tulevien reissujen suunnittelu.

Viime sunnuntain kohde oli siis Ng Tung Chain vesiputoukset. Vesiputouksia on neljä, ja nimeltään ne ovat Lower, Middle, Main ja Scatter Fall. Kiersimme reitin alimmalta putoukselta Scatter Fallille. Siellä ylitimme putouksen siltaa pitkin ja jatkoimme vielä vähän ylemmäs, kunnes tulimme risteykseen, josta pääsi jyrkkää mäkeä takaisin alas temppelille eli vaellusreitin varsinaiseen lähtöpisteeseen.

Tähän aikaan vuodesta putoukset ovat aika kuivia, sillä talvella täällä ei normaalisti sada. Kesällä vettä ja sen mylinää on varmasti enemmän.

Seuraava retki on suunnitteilla jo huomiselle, toivottavasti tästä tuleekin jokaviikkoinen tapa. Kerran partiolainen, aina partiolainen, niinhän sanotaan. Ehkä, ja ainakaan vaeltamisesta en luovu suurkaupungissakaan.