pahvisia unelmia

Pahvisia unelmia.

Näin oli otsikoitu South China Morning Postin, paikallisen englanninkielisen sanomalehden, lauantaina julkaistu artikkeli ikääntyneistä hongkongilaisista, yleensä naisista, jotka vuokransa, ruokansa ja liikennelippunsa maksaakseen joutuvat keräämään jätteitä, kuten pahvia, paperia ja muovia, ja myymään niitä eteenpäin kierrättäjille.

Hongkong on päällisin puolin rikkaalta näyttävä kaupunki, jonka tuloerot ovat maailman suurimpien joukossa ja vuokrataso yksi korkeimmista.

Hongkong on sellainen kaupunki, jossa 79-vuotias Dai Mun aloittaa "työpäivänsä" aamuviideltä hakemalla kasan pahveja asuntonsa lähellä sijaitsevasta kioskista. Seuraavaksi kumarassa kävelevä nainen noukkii pahvilaatikot McDonaldsista ennen kuin ottaa bussin Hung Homiin. Siellä hän kerää sanomalehtiä kulkuvälineestä toiseen vaihtavilta työmatkalaisilta. Kiitos, rouva ja leveä hymy.

Kerätyt pahvit, lehdet ja satunnaiset pullot ja tölkit kulkevat metallisissa kärryissä. (Niissä sellaisissa, joita meinaa päivittäin saada jaloilleen Hongkongin kaduilla ja joiden perässä toisaalta on hyvä kulkea ihmismassoissa.) Muutaman kerran viikossa Dai Mun sitten myy keräämänsä jätteet kierrätykseen. Kilosta pahvia, paperia tai alumiinia saa 70 senttiä, mikä eurosenteissä vastaa noin 7 senttiä.

Päivän lopuksi käteen jää 40–60 dollaria (noin 4–6 euroa).

Kuulostaa rankalta, mutta Dai Mun sanoo olevansa onnellinen.

"Totta kai olen onnellinen - kaikki kohtelevat minua todella hyvin. He tuovat minulle vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä kotoa, joskus ihmiset tuovat minulle myös keksejä ja hedelmiä."

Nainen voisi saada kaupungilta enemmän tukea, mutta kieltäytyy sitä hakemasta. "En halua pyytää mitään hallitukselta, haluan elättää itseni niin kauan kuin pystyn."

Toisaalta, kun toimittaja kysyy naisen mielipidettä ehdotettuun 3 000 dollarin (noin 300 euroa) minimieläkkeeseen, ei Dai Mun enää vastustelekaan. Ilmeisesti kyse on ylpeydestä. Jos etu kuuluisi kaikille, ei sen saaminen tuntuisi niin nololta.

Hongkongissa on niin sanottu kattava sosiaaliturvaohjelma, johon Dai Munkin voisi hakea. Kuitenkin hän mieluummin on yksi yli 100 000 hongkongilaisesta vanhuksesta, jotka täyttäisivät ohjelman vaatimukset, mutta eivät tukea ano. Hongkongin yliopiston tutkijoiden mukaan lukua selittävät monimutkainen hakuprosessi sekä sosiaalinen sigma. Yritteliäässä Hongkongissa ei ole totuttu turvautumaan valtion tukeen, eikä sitä monesti ole ollut saatavillakaan.

79-vuotiaanakin Dai Mun ja monet muut keräävät mieluummin jätteitä kuin kävelevät sosiaalitoimiston luukulle.

Näitä naisia näkee kaikkialla.

Kerran katselin, kun vanha nainen kasteli avatut pahvilaatikot ennen niiden taittelua tiiviisiin paketteihin ja sai täten kai muutaman gramman lisää painoa pahvikuormaan. Muutama päivä sitten pahvinkerääjän pakkaukset olivat levinneet ruokakaupan rappusiin. Ensin ärsytti vähän, kun ohi ei meinannut mahtua kulkemaan. Sitten huomasin kerääjän olevan pieni, vanha ja selkä kumarassa kulkeva nainen. Nolotti.

Jos Dai Mun saavuttaa naisten keskimääräisen oletetun eliniän, on hänellä edessään vielä seitsemän vuotta pahvinkärräystä ja lehtienkeräystä. Jos Hongkongiin saadaan minimieläke, aikoo hän kerätä enää kotiansa lähimmän kioskin pahvit.

Ehkä Hongkongiin saadaan myös demokratia, halvemmat vuokrat ja päiväkodit, joissa leikitään.

Tällä hetkellä Dai Munin ja muiden pienituloisten tulevaisuus näyttää kuitenkin vähän huololta. Pari päivää sitten Hongkongin hallintojohtaja CY Leung nimittäin vastusti yhtäläistä äänioikeutta ja demokratiaa vetoamalla siihen, että näiden toteutuessa köyhät ihmiset dominoisivat vaaleja. Ja se olisi hänen mukaansa huono juttu se.

Ylpeä ja kumara. Sekin voisi olla artikkelin nimi.

Lue englanninkielinen juttu ja katso video SCMP:n nettisivuilta.