no city for slow men

Luin viimeiseen pisteeseen, suljin kannen ja totesin, että just niin.

Jason Y. Ng'n esseekokoelma No City for Slow Men nosti esiin juuri niitä asioita, joita olen viimeisteen kuukausien aikan Hongkongissa miettinyt ja niitäkin, joille en ole aikaisemmin tajunnut uhrata ajatustakaan.

Olin kai kuullut kirjasta aikaisemminkin, mutta sain sen vihdoin hankittua käsiini käytyäni joku aika sitten haastattelemassa Suomen uutta pääkonsulia Hongkongissa. Hän kertoi valmistautuneensa uuteen kaupunkiin ja pestiinsä lukemalla kyeisen kirjan, jonka sai edeltäjältään pian valintasa varmistumisen jälkeen.

Kaikki valitukset muiden lukuhetkiä häiritsevistä "lue tästä" -käskyistä ja toteamuksella "mä luin jostain, että itse asiassa..." alkavista lausahduksista voi siis osoittaa ulkoministeriöön.

Sillä niitä on riittänyt.

Kirjan ansiosta olen viime viikkoina osallistunut keskusteluihin kuin mikäkin faktakone, kun puhe on tullut vaikkapa kaupungin yhteiskunnallisista omituisuuksista tai Cheung Chaun maineesta paikkana, jossa nuoret hongkongilaiset menettävät viattomuutensa.

Jos joku on edes sivulauseessa maininnut kauppakeskuksia tai julkista liikennettä pyörittävät yritykset, olen välittömästi selannut sivulle 22 (kyllä, olen kantanut kirjaa mukana lähes kaikkialle), jonka taulukosta sitten luetellut, miten muutama yritys tuntuu omistavan koko kaupungin. Eläkekeskusteluun olen ottanut osaa toistamalla kirjoittajan vanhempien laskelman siitä, miten lähes mahdotonta Hongkongissa olisi viettää leppoisia eläkepäiviä. Töykeistä tarjoilijoista tai välinpitämättömistä myyjistä valittaville ystävilleni olen kertonut, että Hongkongin hallitus tekaisi muutama vuosi sitten mainoskampanjan, jonka tarkoituksena oli opettaa asiakaspalvelijoille hyviä tapoja. Jockey Clubin vedonlyöntipisteen ohi kävellessä mainitsin kuin ohimennen, että ravitulosten lisäksi sisällä veikkaillaan myös jokatorstaisen loton numeroita.

Tunteita, niitäkin kirja on herättänyt.

Lukiessani hermonsa helposti menettävistä (eikä suinkaan kasvojansa suojelevista) hongkongilaisista nyökkäilin tyytyväisenä siitä, etten ollut huomioni kanssa yksin. Kotiapulaisista kertovassa luvussa taas vaihdoin mielipidettäni lause lauseelta, kun Ng lateli argumentteja puolesta ja vastaan. Kun Ng listasi asioita, jotka tekevät Hongkongista erityisen, tai ärsytyksiä, jotka aiheuttavat hampaiden kiristelyä, kokosin mielessäni omia listojani (MTR, piilokauppakeskukset... / porttien edessä Octopus-korttia kaivavat, metron ovialueen tukkijat, huutajat...).

Sivu sivulta No City for Slow Men sai minut rakastamaan ja vihaamaan Hongkongia.

(No niin, vaikka tästä tulikin näemmä kirjoitus enemmän minusta kuin kirjasta, suosittelen teosta kuitenkin kaikille Hongkongista kiinnostuneille. Jason Y. Ng pitää myös muun muassa As I See It -blogia ja kirjoittaa South China Morning Post -lehteen, niitäkin suosittelen.)